Ilokeikalla kaverikoirien kanssa!
Kaverikoirat Chia, Simppu ja Kuutti näyttivät mallia siitä, miten jaettu ilo on vähintään kaksinkertainen.
TALVISEN KIRPEÄNÄ PAKKASPÄIVÄNÄ aurinko syttyy loistamaan Miljan palvelutalon Toukotuvassa. Huone täyttyy hetkessä aidosta elämänilosta, kun kaverikoirat Chia, Simppu ja Kuutti tassuttelevat paikalle ja aloittavat työvuoronsa.
Tehtävänä ilon levittäminen.
Kohteena ryhmä dementoituneita vanhuksia.
Kyllä onnistuu.
Koirien hännät vispaavat ja kynnet rapisevat lattiaa vasten. Luvassa on menoa ja meininkiä.
Chia hyppää ensimmäisenä palvelutalon kuntouttavaan päivätoimintaan osallistuvan rouvan syliin. Helvi Merenoja on hetkessä myyty Chian viehätysvoiman edessä. Viisi ja puolivuotias keskikokoinen villakoira tartuttaa ilonsa rouvaan, jonka silmät alkavat nauraa.
– Voi, miten kiva kaveri sinä olet, Helvi-rouva ihastelee ja rapsuttaa Chiaa hellästi kaulasta.
– Nämä ystävät osaavat aina piristää meitä.
Monirotuinen Simppu lähestyy sohvatuolissa istuvaa herraa. Viisivuotiaan Simpun omistaja ja kaverikoiraohjaaja Maarit Helenius sujauttaa Kalle Silvastin käteen koiran namia, jonka Simppu nappaa taidokkaasti Kalle-herran kädestä.
– Hyvä tyttö. Hyvä! Simpulle satelee kehuja.
Simppu katsoo ruskeilla nappisilmillään omistajaansa vetoavasti ja viestittää, että homma hanskassa. Tässä kun ovat ruorissa ammattilaiset.
JAPANINPYSTYKORVA KUUTTI tuntuu olevan luonnonlahjakkuus. Kaksivuotias valkoinen karvapallo on vielä Kennelliiton kaverikoirakoulutuksessa, mutta sen taipumus alalle on silmin nähtävää. Ja myös käsin kosketeltavaa.
Kaikki haluavat silittää Kuuttia. Se sulattaa Helsingin Malmilla sijaitsevan palvelutalon ikäihmiset jo pelkällä läsnäolollaan.
Aktiivisesti osallistuva ja energinen Kuutti on vielä vähän hupakko. Se osallistuu silti täysillä kaikkeen. Kuutti on kerrassaan vastustamaton pakkaus.
– Hyppää Kuutti, hyppää! Näytetään, miten sinä osaat, Kuutin omistaja Veera Piironen innostaa.
Vanhukset ja vieressä istuva Simppu seuraavat ihaillen, miten Kuutti pomppii ilmaan trampoliinitassuillaan ja nappaa emäntänsä kädestä namupalan poikineen.
Kuutti taitaa tietää jo jotakin kaverikoiran työsuhde-eduista.
Chia toimii kiertopalkintona. Se morjenstaa jo useamman vuoden työkokemuksella kaikkia paikalla olevia vanhuksia. Oranssi kaverikoirahuiviunivormu vaan vilahtelee, kun Chiaa viedään sylistä syliin.
Chian omistaja ja työpari Tarja Suominen on tilanteen tasalla, kuten Kennelliiton pätevöittämän kaverikoiraohjaajan kuuluukin olla.
– Chiasta tykätään siksi, että se on kaveri kaikkien kanssa ja se osaa toimia hyvin itsenäisesti. Meillä on lähdössä Chian kanssa jo neljäs työvuosi, Tarja sanoo.
– Kaverikoiran täytyy tykätä siitä, että vieraat ihmiset koskettelevat sitä.
KAVERIKOIRIEN POSITIIVINEN VAIKUTUS näkyy ja kuuluu päällepäin. Paikalla olevat vanhukset kärsivät kaikki dementiasta tai muistihäiriöistä. Apaattisuuteen taipuvaiset ikäihmiset heräävät kuin horroksesta, kun koirat hoitavat niitä läsnäolollaan.
Tassuterapeuttien pätevyyden allekirjoittaa myös talon henkilökunta.
– Koirilla on vähän samantapainen vaikutus dementoituneisiin vanhuksiin kuin pienillä lapsilla. Moni sellainen, joka ei yleensä muuten reagoi toisiin ihmisiin tai ympäristöön, valpastuu hetkessä, sanoo Miljan palvelutalon hoitaja Tanja Koljonen.
– Lapset ja eläimet muistuttavat meitä elämänilosta.
Kaverikoirien kanssa työskentelevät ohjaajat ovat samaa mieltä. Koirat ovat varsinaisia ilopursottimia.
– Joissakin vierailupaikoissa vanhukset suorastaan kilpailevat, kuka saa niiltä eniten pusuja, Maarit naureskelee.
Koirien työvuoro jatkuu. Tunnelma on katossa ja nauru kaikuu Toukotuvan seinistä.
On koskettavaa nähdä, miten omaan maailmaansa kadonneet vanhukset uskaltavat avautua ja antaa koirien hoitaa itseään. Osa vanhuksista ei puhu paljoa, mutta tunteiden kieli pelaa.
– Monet vanhukset ovat tänä päivänä vailla koskettamista tai kosketetuksi tulemista. Koirat ovat erinomaisia terapeutteja siinä, hoitaja Tanja sanoo.
– Muistinsa menettäneillä pelaa edelleen tunnemuisti. Positiivisia tunteita aikaan saaneet asiat jäävät myös heidän mieleensä. Kaverikoirat ovat hyvä esimerkki tästä.
ILON KYYNELTEN OHELLA myös liikutuksen kyyneleet ovat tuttuja kaverikoiratoiminnassa mukana oleville.
Tarjan liikuttavin kokemus on ajalta, jolloin hän oli kaverikoiratoiminnassa vasta alkumetreillä.
– Ida-koirani oli tuolloin vielä nuori kaverikoirakokelas. Vierailimme Helsingin Itäkeskuksen palvelutalon dementiaosastolla. Hoitaja seurasi meitä ja sanoi minulle, että tules Tarja vähän tänne.
Tarja asteli Idan kanssa hoitajan perässä hämärään huoneeseen, jossa makasi hauraan oloinen mies.
– Hoitsu sanoi, että nosta koira sänkyyn. Ajattelin ihan äimänä, että mitä ihmettä. Koira sänkyyn? Nostin Idan varovasti miehen viereen. Hoitaja sanoi miehelle rauhallisella äänellä, että kokeilepas, mikä sinun viereen tuli.
Mies otti koiraa tassusta kiinni ja alkoi silittää sitä.
– Samassa näin, kuinka kyyneleet alkoivat valua miehen poskipäitä pitkin. Ida painautui hyvin varovasti tämän haavoittuvaisen oloisen ihmisen viereen ja nuoli miehen kyyneleet. Siinä oli meillä muillakin itkussa pidättelemistä.
– Koirien pyyteettömyys ja aitous ovat jotakin, jonka me ihmiset olemme jo unohtaneet.
Tarja, Maarit ja Veera ovat kaikki yhtä mieltä siitä, mikä saa heidät motivoitumaan vapaaehtoistyöhön kaverikoirien kanssa.
– Siitä tulee itselle niin hyvä olo, kun saa jakaa koirien kanssa iloa muille. On ihmeellistä, miten pienten tekojen avulla voidaan saada aikaiseksi suurta, naiset sanovat.
SÄPINÄ TAUKOAA LOPULTA. Koirat ovat valmiita rauhoittumaan hetkeksi yhteiseen potrettiin. Chia istahtaa terhakkaasti Tyyne Roinisen syliin, Simppu köllähtää rauhalliseen tapaansa Viljo Laakkosen syliin ja Kuutti asettuu nätisti Hipsa Käkösen syliin.
– Nyt ollaan sitten kiltisti hetki paikoillaan, Tarja ohjaa koiria. Ja koirat kuuntelevat.
Kamera laulaa ja salamavalot räiskyvät. Kaverikoirien työvuoro on päättymässä ja ne ovat palaamassa kotiin. Päivän hyvä työ on taas pulkassa.
Viimeisten hännän huiskautusten hävittyä palvelutalon oven raosta jää mieleen vain yksi ajatus: Ketkä ne olivatkaan meidän ihmisen parhaita kavereita?
Teksti ja kuvat: Marjo-Kaisu Niinikoski
Juttu on julkaistu Lemmikki-lehdessä (2/2010).
